Aira Roivaisen vieraskynä: Inkeriläisten hakeminen turvaan on yksi hienoimpia tekoja Suomen historiassa

Aira Roivainen

Jo talvisodan aikana Karjalasta oli evakuoitu siviilejä sodan alta turvaan Siilinjärvellekin. Varsinainen kansainvaellus alkoi sitten jatkosodan aikana. Ensin tulivat sotavangit.

Kotikylälläni Pöljällä heidät sijoitettiin maamiesseuran talolle, ikkunoihin laitettiin kalterit. Sittemmin vangit majoitettiin tiloille, joissa heitä tarvittiin maataloustyöhön.

Nämä vangit olivat heimosotavankeja. He olivat taistelleet puna-armeijassa, mutta olivat kotoisin Aunuksesta, Inkerinmaalta ja Karjalasta. Useimmat osasivat ilmeisesti ainakin jonkin verran suomea.

Vankien ja paikallisten välit muodostuivat hyvin luottavaisiksi ja mutkattomiksi. Jotkut täkäläisistäkin vangeista liittyivät heimopataljoonaan ja taistelivat suomalaisten rinnalla jatkosodassa.

Sotavankien erikoisista oloista kertoo esimerkiksi se, että aunukselainen sotavanki Aleksi Sevastjanov sai vaimonsa Anastasijan ja kolme lastaan luokseen Kalle Konttisen tilalle Rissalanrantaan.

Toisen maailmansodan aikana Suomi siirsi Neuvostoliiton ja Saksan rintaman välistä turvaan noin 63 000 inkeriläistä. Aluksi motiivina oli kotoinen työvoimapula, mutta sittemmin hanke sai vahvat humanitaariset perustelut.

Inkerin siviiliväestö oli vaarassa jäädä puna-armeijan ja perääntyvien saksalaisten joukkojen jalkoihin.

Inkeriläisten hakemista turvaan voinee pitää eräänä hienoimpana tekona Suomen historiassa. Valtaosa tulijoista oli lapsia, naisia ja vanhuksia.

Halu auttaa inkeriläisiä oli perua 1920- ja 1930-luvun heimoaatteesta. Sukulaiskansojen kohtalot Stalinin käsissä kauhistuttivat suomalaisia.

Alapitkällä Lapinlahden puolella oli siirtoleiri, josta inkeriläisiä sijoitettiin erilaisiin töihin ja asumaan lähikuntiin. Pelkästään Pöljän kylällä oli asutettuna 41 inkeriläistä.

Esimerkiksi Pohjolanmäen tilalla asuivat 70-vuotiaat Sonja ja Juho Burkland. He olivat tehneet pitkän ja raskaan pakomatkan Inkeristä Viroon, sieltä Hankoon ja karanteenileirien kautta Pöljälle.

Neuvostoliitto vaati välirauhansopimuksessa 1944 kaikkien sotavankien palauttamista. Myös heimopataljoonan miehet palautettiin Neuvostoliittoon. Osa miehistä onnistui pakenemaan Ruotsiin.

Inkeriläisten osalta tilanne oli vapaampi. He olivat tulleet Suomeen vapaaehtoisesti. Kansainvälisen lain mukaan heillä oli siis oikeus jäädä Suomeen. Silti suurin osa inkeriläisistä lähti takaisin.

Koti-ikävä, epävarma elanto Suomessa, ryssittely ja Neuvostoliiton viranomaisten lupaukset reilusta kohtelusta loivat työntövoiman ja vedon kotiseudulle.

Siilinjärvenkin kunnan viranhaltijat koettivat houkutella ja pakottaakin inkeriläisiä lähtemään. Lapset, vanhukset ja yksinhuoltajanaiset nähtiin liian kovana taakkana kunnan taloudelle.

Jotkut kieltäytyivät lähtemästä, jos olivat saaneet töitä ja jonkinlaisen turvapaikan. Kuitenkin lähes kaikki täällä olleet inkeriläiset lähetettiin Neuvostoliittoon erikoisjunalla jouluaattona 1944.

Siellä heitä odottivat vainot ja lisää pitkiä junamatkoja karkotuspaikkoihin eri puolille Neuvostoliittoa.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva historianopettaja

Kommentoi