– Eihän kukaan aio rueta narkkariksi. Ihmisten asenteita huumeita kohtaan pitäisi muuttaa. Bilehuumeet on ihan samoja huumeita kuin muut ja viihdekäyttö on laimennettu ilmaus. Niin minäkin olin viihdekäyttäjä, kunnes olin asunnoton narkki, Katariina Kanninen sanoo.
Nyt 14 vuotta selvää elämää nähnyt Kanninen kouluttautui kokemusasiantuntijaksi vuonna 2018 ja on työskennellyt siitä lähtien Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä (nykyinen Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialue).
Kanninen kertoo tarinaansa nuorille ja kävi puhumassa Siilinjärven yläkouluissa, Sakkyn Toivalan kampuksella ja Nuorten neuvonnan tilassa viime viikolla. Korvapareja oli yhteensä kuutisensataa.
– Vaikka tarinan kertominen on rankkaa ja voimia vievää, haluan tätä tehdä. Nuoret on ihania. Sakkyllä yksi tyttö tuli kysymään, että saanko halata. Se oli semmoinen iso palkinto työstä, mitä teen, Kanninen hymyilee.
Miten SM-maalivahdista tuli aineiden orja?
Vuonna 2002 Kanninen voitti SM-kultaa ringetessä. Sen jälkeen päihteet alkoivat kiinnostaa.
– Minä aloitin päihteiden käytön vasta täysi-ikäisenä. SM-kulta oli ollut haaveena pitkään ja kun haave täyttyi, tuli tyhjä olo, Kanninen muistelee.
Kanninen pääsi nuorten MM-joukkueeseen mutta tyhjyyttä paikkasi enemmän baarissa tavattu Tero (nimi muutettu), joka oli ihan erilainen kuin kukaan ennen.
– Kaikki sanoi, että älä sen Teron kanssa pyöri, siitä koituu vain ongelmia. Mutta olen ollut aina ihan super utelias ja kovapäinen. Kun muut testaili kaljaa ja tupakkaa, minä urheilin ja sanoin, etten tuollaiseen hommaan lähde ollenkaan. Sitten tuli Tero. Polteltiin pilveä ja siitä se sitten lähti.
Minä aloitin päihteiden käytön vasta täysi-ikäisenä.
Kanninen oli kuullut huumeista sen, että joko niihin kuolee tai jää koukkuun.
– En mä tiennyt huumeista mitään. Ne kuulosti hirvittävän pelottavilta, enkä voinut ymmärtää, miksi joku kokeilee huumeita tai miten joku voi ryypätä itsensä katuojaan. Tänä päivänä aivan helposti voin ymmärtää. Aineet on petollisia ja ne vaikuttaa yksilöllisesti.
Joku polttaa kerran kannabista ja joutuu psykoosiin tai skitsofrenia puhkeaa. Toiset kestävät vähän pidempään.
– Ei tule siinä vaiheessa, kun jointti kiertää, soitettua sukua läpi että mitäs sairauksia meillä olikaan geeneissä. Riippumatta perimästä jokaiselle kehittyy riippuvuus ja se on vankila ja maanpäällinen helvetti.
Kannisen elämä oli harmaata massaa, josta ei edes vuodenaikoja erottanut.
– En minä tiennyt oliko kevät vai talvi, kamaa oli saatava. Millään muulla ei ollut väliä. Lopulta halusin vain kuolla. Se elämä oli niin tuskaisaa.
Kerran Kanninen oli Kuopiossa vetämässä amfetamiinia jonkun korston kanssa.
– Se korsto rupesi kuristamaan minua ja huusi mulle, että olen pöllinyt siltä gramman piriä. En voinut hengittää enkä huutaa apua. Muistan ajatelleeni, että tämänkö hintainen minun elämä on. Silloin gramma piriä maksoi 40 euroa.
Korsto muisti, että amfetamiini olikin kirjahyllyssä ja Kanninen valahti lattialle itkemään.
– Se huusi minulle, että mitä sä itket siinä, enhän mä naiselle koskaan tekisi mitään. Tämä kuvastaa hyvin näitä piirejä. Ollaan olevinaan lojaaleja, mutta oikeasti vain kamalla on väliä.
Erään toisen kerran Kanninen meni kyselemään myyjältä amfetamiinia, mutta myyjä osoittikin Kannista aseella päähän.
– Se kysyi, että ammunko. Sanoin, että ihan sama. En tiedä oliko ne juuri oikeat sanat, kun minua se ei ampunut. Sama myyjä oli aiemmin ampunut kaksi ihmistä, joiden ajatteli todistavan sitä vastaan oikeudessa.
Kolmannen kerran kuolema oli niskan päällä, kun Kanninen oli ottanut kaikkea sekaisin eikä tajunnut mistään mitään. Tuurillaan joku soitti ambulanssin.
– Seuraavaksi oli ihan kirkasta ja valkoista ja mulla oli sairaan hyvä ja vapaa olo. Halusin jäädä siihen, mutta kuulin äänen, joka sanoi, että sinun aika ei ole vielä. En vieläkään tiedä, mistä se johtui, oliko se kemikaalien kombo vai mikä.
Kannisen luontainen uteliaisuus oli ollut kauan kadoksissa.
– Sen jälkeen mulla heräsi uteliaisuus elämää kohtaan ja mietin, voisiko mulle olla vielä jotain muuta tässä maailmassa.
Palaset loksahtelivat päässä kohdalleen ja Kanninen tajusi, ettei voi syyttää tilanteestaan muita.
– Olin syyttänyt milloin ketäkin. Tajusin silloin, että tarvitsen apua.
Kanninen selvisi myrkytystilasta ja pääsi hoidon piiriin. Hän alkoi etsiä asuntoa.
– Minulla oli Savossa aika huone maine. Sanottiin, että tuo on se entinen huippu-urheilija, joka on nykyään asunnoton narkki. Joku sossu sanoi, että mene tuonne Päiväkeskus Pysäkille Iisalmeen ja kysy sieltä. Olin ihan varma, että mulle sanotaan sielläkin, että ei ole mitään.
Vastassa oli päiväkeskuksen toiminnanohjaaja Timo Saarela ja saksanpaimenkoira Siiri.
– Vuosiin kukaan ei ollut antanut minulle mahdollisuutta, mutta Timo sanoi, että tehdään tällainen kahden viikon vuokrasopimus, kun yleensä tehdään kuukauden. Sillä tiellä olen vieläkin, 14 vuotta myöhemmin, Kanninen hymyilee.
– Myöhemmin kuulin, että Timolle oli sanottu, että Kata on Iisalmessa, älä sille ainakaan anna kämppää. Timolle tämä oli kuitenkin bensaa liekkeihin ja hän päätti toimia toisin. Ei se mitään rakettitiedettä ole, se oli niin kuin ihminen ihmiselle.
Saarelasta tuli myöhemmin Kannisen lapsen kummi.
– Timo kuoli kaksi vuotta sitten syöpään, mutta minun ei ole tarvinnut lähteä sen takia kamaa vetämään. Se on hieno homma.
Moni nuori ei tajua, millainen riski päihteiden käytössä on.
– Ethän sä tiedä nykyään, mitä siinä jointissa vaikka on, kun on synteettistä ja kaiken maailman kamaa. Silloin yli kymmenen vuotta sitten myyjät toimi omalla naamalla, eikä bisnestä voinut vaarantaa. Eikä silloinkaan voinut tietää, mitä kamaa saa. Nykyään kun toimitaan ilman omaa naamaa, ei kukaan tiedä, mitä sä poltat tai vedät.
Piireistä on vaikea päästä pois.
– Kun on liian kiltti, joutuu helposti ongelmiin. Minäkin kävin pöllimässä tyypeille ruokaa, jos niillä ei ollut ja jouduin itse ongelmiin. Ajattelin, että toimitaan niin kuin joukkueessa, mutta se ei todellakaan mene niin. Lojaaliudesta ollaan kovia puhumaan, mutta sitten kun on tekojen hetki, niin ketään ei kiinnosta, jos sulla ei ole rahaa tai aineita.
Paikkakunnan vaihtokaan ei auta, jos ei itse opi sanomaan ei.
– Kyllä koira koiran tuntee, sitä ei pääse pakoon missään. Kaupassakin piti olla vähän mulkku eikä moikata edes, kun muuten ne porukat hyökkää sun kimppuun ihan heti.
Kanninen sanoo, että oma sinisilmäisyys kääntyi nopeasti käyttäjäpiireissä vastaan.
– Nykyään olen saanut hyviäkin ihmisiä elämään, kun en ole suostunut katkeroitumaan ja olen vielä tänäkin päivänä uskon ihmisistä hyvää. Mutta noissa piireissä on tosi vaarallista olla kiltti.
Kanninen ajattelee, että rangaistuksien pelko ja puhumattomuus ovat riskejä päihteiden käytölle.
– Mielestäni huumeiden myymisestä tulee rangaista aina. Mutta minulla ainakin vankilassa vain käyttäjäkontaktit paranivat. Siellä oli käyttäjiä ympäri Suomen ja vaikka ensin pelotti, lopulta sieltä jäi käteen vaan lisää vääriä piirejä. Enemmän tarvitaan ennakointia ja ohjausta, kun on ne risteykset nuorilla, että mihin tästä menen. Rangaistavuuden pelko on niin vahva, ettei moni uskalla puhua aiheesta.
Kanninen muistuttaa, että jo yksi moka nuoruudessa voi kantaa pitkälle.
– Jos poltat sitä pilveä kotibileissä ja lähdet mopolla kotiin ja jäät kiinni, et sinä ajokorttia saa. Tai niin kuin minä en saa puhelinliittymää omiin nimiin tänäkään päivänä, kun olen ulosotossa. On se ihan kamalaa, miten kauas nämä virheet kantaa.
Jos nuorena kuvittelee olevansa kuolematon, kuten Kanninen, on hyvä muistaa, että päihteet vaikuttavat myös ulkonäköön.
– Mun hermosto ei ikinä palaudu. Kivapa on sitten, kun hampaat lohkeilee suusta vajaa nelikymppisenä. Sanon aina nuorille, että ulkonäkökin tässä menee, jos se herättäisi.
Pahin riski päihteidenkäytölle on Kannisen mielestä puhumattomuus.
– Asioista on tärkeä puhua. Minä en pelottele, enkä glorifioi. Nuoret kuuntelevat eri tavalla, kun on oma kokemus, josta kertoa. Musta se on kamalaa, että olin jo täysi-ikäinen, kun aloin käyttää päihteitä, enkä tiennyt niistä mitään. Mutta miten olisin voinut tietää, kun ei niistä ikinä puhuttu.
Vieläkin ihmettelen, että miksi juuri minä. Kovin moni ei tuosta maailmasta selviä.
Päihteidenkäytöstä ei kärsi vain asianosainen, vaan myös perhe ja läheiset.
– Mä sanonkin aina, että minun tarinan supersankari en ole minä, vaan minun perhe ja läheiset. Kun minä olen tuolla sekoillut, on lähimmäiset joutuneet kestämään kaiken raakana. Ja me vaan päihdytään ja turrutetaan tunteet.
Nykyisessä työssään koulutettuna kokemusasiantuntijana Kannisen mielestä raskainta on kuulla läheisten kokemukset.
– On ihan hirveää tietää se tuska, mitä on lähimmäisilleen aiheuttanut. Kadun sitä loppuelämän.
Kanninen kertoo katuvansa montaa asiaa.
– En ymmärrä niitä, jotka väittävät, etteivät kadu mitään. Minä ainakin kadun ihan hitosti. Tuhlasin niin monta vuotta elämästäni semmoiseen paskaan. Kyllä mä jossittelen. Mieti, mä olin täysi-ikäinen ja silti niin hölmö, että aloin käyttää. Tulen varmasti loppuelämän kantamaan syyllisyyttä monesta asiasta, vaikka opettelen armollisuutta itseä kohtaan.
Kannisen mielestä tunnekasvatus on äärimmäisen tärkeää.
– Onneksi nykyään tajutaan, että tunteet ovat osa meitä ja tärkeä asia. Silloin, kun käytti, oli helpompi esittää olevansa välinpitämätön vaikka sisäinen maailma oli ihan päinvastainen. Mutta ei ne tunteet turruttamalla häviä. Ne asiat kyllä löytää edestään, mitä koittaa päihteillä pakoilla.
Kanninen on kiitollinen siitä, että selvisi.
– Vieläkin ihmettelen, että miksi juuri minä. Kovin moni ei tuosta maailmasta selviä. Ne on niin paskoja kokemuksia ja kauheita asioita, että en soisi niitä kenellekään.
2002
Katariina Kanninen voitti SM-kultaa vuonna 2002.