Harakka on supisuomalainen sukunimi, mutta lintulaji tunnetaan Aasiaa ja Pohjois-Amerikkaa myöten. Euraasialaisten harakoiden alkuperäinen kotiseutu lienee pohjoisen havumetsävyöhykkeen jokivarsien lehtipuutiheiköt.
Nyky-Suomessa harakka on yhä enemmän ihmisasutukseen ja maaseutuelinkeinoihin sidoksissa oleva lintulaji. Se tuli paremmin toimeen ennen, jolloin ihmisperäistä ravintoa löytyi monenlaisista paikoista. Nykyään tienvarsien haaskat ovat korvanneet osan ravintolähteistä.
Maaningalla ja Siilinjärvellä harakka on pesinyt lintuatlastutkimuksen mukaan jokaisessa tutkimusruudussa, mutta jokapaikan lintu laji ei ole. Kanta keskittyy kyläasutuksen piiriin. Tammikuun lopun pihabongauksessa harakoita tavattiin kaikkiaan 40:llä Siilinjärven pihalla 50:stä osallistuneesta. Maaningalla pihabongaus jäi vähemmäksi.
Koko maan mitassa harakka oli neljänneksi yleisin lintulaji pihabongauksessa, mutta kanta on ollut hienoisessa laskusuunnassa.
Harakanpesää ja muita sen näköisiä luomuksia haukutaan suotta harakanpesiksi. Harakan risulinna on vihollisille vaikeasti saavutettava kohde ja se kätkee sisuksiinsa vielä savesta ja korsista muovaillun pesämaljan.
Harakalla on ruma ääni ja rumat tavat, ainakin ihmissilmällä arvioituna. Kesällä linnunpoikaset muodostavat tärkeän osan harakan ravinnosta. Kun harakka löytää sopivan lintupesueen uhrikseen, se saattaa kasvatella poikaset suuremmiksi kunnes syö ne tai vie ravinnoksi poikasilleen.
Joskus osat vaihtuvat. Haukat saalistavat huonosti lentäviä ja näkyviä mustavalkeita harakoita.